Nimeni on Petri Merta ja olen toisen polven kuvataiteilija. Vuonna 2014 edesmennyt isäni Paavo Merta oli Suomen taiteilijaliiton ja Tampereen Taiteilijaseuran jäsen, joka valmistui Turun Piirustuskoulusta 1950-luvulla opettajaan kuuluisa surrealisti Otto Mäkilä. Isäni loi oman tyylinsä maalaamalla ja piirtämällä nahkapohjalle, josta muodostui hänen taiteensa tavaramerkki.

Lapsuus taiteilijatalossa

Taiteen tekemisen käytännöt ja taiteilijoiden maailma tulivat isän ammatin kautta tutuiksi jo lapsuudesta asti. Asuin nuoruudessani Pirkanmaalaisille kuvataiteilijoille tarkoitetussa ateljeetalossa Kalevassa. Talo oli täynnä maalareita, graafikoita ja kuvanveistäjiä perheineen– Kimmo Kaivanto, Raimo Kanerva, Unto Hietanen, Aira Hellaakoski olivat seinänaapureitamme ja lapsuuden perhetuttujamme.

Talon kellarissa oli taidegraafikko Veikko Stålhammarin vanha grafiikkaprässi. Saimme luvan kokeilla yhdessä veljeni Juhan kanssa kuivaneulan ja etsausten tekoa kuparilaatoille. Muutamia valmiitakin töitäkin syntyi jo tuolloin 15-16 vuotiaana.

Taidehistoriaa ja taiteen tutkimusta

Analyyttisempi näkökulma luovaan alaan ja taiteeseen kiinnosti sen verran, että päädyin lukion jälkeen opiskelemaan ensin Turun ja sitten Jyväskylän yliopistoon taidehistoriaa ja yleistä kirjallisuutta. Valmistuin filosofian maisteriksi muinaisella 1990-luvulla pääaineenani taidehistoria. Lisensiaatintutkinnonkin seminaari ja kaikki suoritukset tuli tehtyä työn ohella – vain lopputyö jäi kirjoittamatta puhtaaksi ja päätyi pöytälaatikkoon pölyttymään.

1980-luvun puolivälissä maalasin opintojeni ohessa sarjan suurikokoisia öljyväritöitä. Samaan aikaan käsikirjoitin ja ohjasin ensimmäisen 16 mm:n filmille tehdyn lyhytelokuvani, josta Yle kiinnostui ja tarjosi yhteistuotantoon. Tv-työt, käsikirjoittaminen sekä lyhytelokuvien teko tuntuivat tuohon aikaan kuvataidetta jännittävämmältä ja maalaushommat jäivät taka-alalle elävän kuvan viedessä mukanaan.

Videotaiteen, valokuvien ja kollaasien kautta debyyttinäyttelyyn

Vuonna 1991 pidin Taidekeskus Mältinrannassa Tampereella taidenäyttelyn, jossa oli mukana isokokoisia valokuvasuurennoksia, kollaaseja ja videotaideteoksia. Olin ehkä aikaani edellä, sillä tänään, yli 25 vuotta myöhemmin juuri nämä taidemuodot ovat hyvin suosittuja maailmalla näyttelyissä ja gallerioissa. Nyt kun kysyntää olisi, olen päätynyt tekemään epämuodikkaasti maalauksia, piirustuksia ja grafiikkaa!

Debyyttinäyttelyni jälkeen tuli taiteen tekemisessä lähes kahdenkymmenen vuoden tauko keskittyessäni päätöihini tv- ja videotuotantoihin. Vuonna 2009 aloitin uudestaan kuvien tekemisen ja vihdoin vuonna 2014 pidin kuvataiteen paluunäyttelyni Galleria Kapriisissa Tampereella. Tämän jälkeen näyttelytoimintani on ollut vauhdikasta ja yksityis-ja ryhmänäyttelyitä on kertynyt reilun kuuden vuoden aikana reilut 15 kappaletta eri puolilla Suomea.

Altius, fortius…

Vaikka olen opiskellut pääaineenani taidehistoriaa ja tunnen taidekenttää mielestäni hyvin, olen silti itseoppinut kuvataiteilija. On ollut hauskaa itse opetella käyttämään erilaisia tekniikoita ja materiaaleja -samalla on tullut tehtyä kaikenlaisia luovia ratkaisuja. Uskon että tämä tekee töistäni persoonallisen näköisiä.

Kouluissa voidaan oppia tekniikkaa, mutta tämä ei riitä, jos ei ole mitään omaa sanottavaa. Silloin kaikki koulutus ja vaivannäkö on ollut turhaa. Pitää olla luontainen intuitio kuvien tekemiseen – se tunne on minussa vahvana ja heijastuu jokaiseen tekemääni taideteokseen.

Kyse on näkemisen tavasta ja asenteesta, joka tuottaa mielenkiintoisia kuvia ja luovia sisältöjä. Siksi kuljen vahvasti ja voimakkaasti eteenpäin myös jatkossa omalla, kuvien viitoittamalla tielläni.